Puolet elämästäni, puolikas sydämestäni

Tämä kirjoitus ei liity elämäntapaani tai treenaamiseen, mutta haluan kirjoittaa aiheesta, sillä en koskaan puhu asiasta ellei siitä joku kysy.

Kirjoitan myös siksi, että tämä joulukuu on aina vuosi toisensa jälkeen se aika jolloin muistelen ja ikävöin isääni eniten.

Siitä tulee pian jo 13 vuotta, kun vietin viimeistä Joulua isäni kanssa. Tiedättehän sen tunteen, kun menettää todella läheisen ihmisen. 

Tuolloin 13 vuotta sitten multa vietiin puolikas sydäntä. En enää ollut kokonainen, vaan puolet puuttui.

Se tyhjyyden tunne, vierineet päivät ja suuri odotus koska isä palaa.

Meni ainakin viisi vuotta siihen, kun ymmärsin ettei isä enää palaa ja kaikki yhteinen aika oli tuolloin koettu, enkä enää koskaan saisi nähdä isääni. Hän oli poissa ikuisesti.

Kysyin itseltäni useasti miksi? Miksi minulta otettiin pois jotain niin tärkeää ja miksi en saanut olla se joku muu onnekas jolla oli sekä isä että äiti..?

Tuijotin valokuvia päivästä toiseen ja yritin muistaa miltä isäni ääni kuulosti. Olin riekaleina ja toivoin aina että vielä olisi aikaa. Halusin niin vielä kerran nähdä hänet, että olin musertua ikävään!

Vuosien saatossa opin sietämään ikävää, koskaan en unohtanut, mutta ymmärsin että isäni olisi varmasti halunnut nähdä minut onnellisena ja tiedän että hän olisi halunnut minun kasvavan vahvaksi, jotta selviäisin elämän tuomista haasteista.

Tässä mä olen 24 vuotiaana ja muistelen vieläkin elämäni rankinta aikaa. Vielä neljä vuotta sitten luulin ettei sydämeni tulisi enää koskaan olemaan kokonainen. Kaikki te jotka olette menettäneet jonkun rakkaan, tiedätte ettei hänen paikkaansa pysty kukaan tai mikään korvaamaan. Olin kuitenkin väärässä, sillä hetkellä kun poikani syntyi, musta tuntui, että olen saanut puolet elämästäni takaisin. Sydämeni oli jälleen kokonainen. 

Pelko siitä, että jonain päivänä minulta puuttuu taas puolet, saa mut rakastamaan jokaista hetkeä ja nauttimaan siitä mitä minulla nyt on.

Oma isäni opetti mulle paljon ja olen onnekas, kun sain tämän vahvan luonteen ja muistutan isääni periksiantamattomuudessa sekä pienenä taistelijana:) Aika kultaa muistot, mutta ikävä on läsnä päivästä toiseen ja vuodesta seuraavaan. 

Ja äiti, olet mun toinen puolet elämästäni enkä ikinä olisi voinut saada parempaa.

Toivonkin, että saan pitää nämä molemmat puolikkaat ikuisuuden eikä mun tarvitsisi enää menettää puolikasta sydämestäni.

Olen onnellinen, että saan olla taas kokonainen ja arvostan jokaista hetkeä kanssanne, enemmän kuin mitään muuta tässä elämässä<3