Heippa!
Aikaa on taas kulunut muutama kuukausi ja nyt voin todella sanoa, että viimeinen neljä viikkoa on ollut niin kiirettä, etten meinaa vieläkään muistaa mikä päivä on ja missä mun pitäisi olla milloinkin.
Hassua on, että näinä kaikista haastavimpina aikoina löytää itsestään paljon uusia puolia. Juuri silloin, kun on tehnyt ympäripyöreitä päiviä ja herää muutaman tunnin nokosten jälkeen siihen, että on aika nousta lenkille ja salille ennen seuraavaa 12 tuntista työpäivää. Jossakin pisteessä se alkaa olemaan jo niin haasteellista, että on annettava periksi. Vai onko sittenkään..?
En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa tekstiä, vaikka mielessä on pyörinyt asioita aina hiekanmuruista maailman valloitukseen saakka. :D Niin, on mulla ollut silti aikaa ajatella aina siinä välissä kun säntään salilta töihin tai töistä rättiväsyneenä illalla salille...
Kuukauden työputki muutamalla hassulla vapaalla on nyt takana ja aika hengähtää taas.
On tullut pohdiskeltua monia asioita ja suurimpana vastustajana löydän jälleen kerran itseni.
Kuin kiertäisin ympyrää ja löytäisin jokakerta saman haastajan, joka ei anna lupaa luovuttaa vaan pakottaa etsimään lisää vastauksia tai tekemään aina enemmän ja enemmän.
Jos en tuntisi itseäni yhtään, epäilisin kovasti viimeistään tässä vaiheessa, että onko musta tähän sittenkään. Mä olen pienestä pitäen ollut, se jota ei ole niin noteerattu. Päiväkodissa leikin päivästä toiseen yksin, muut veivät mun leluni ja ehkä jo sielä opin hyväksymään asoita joita toiset tässä maailmassa eivät edes ymmärrä. Miten käsitellä yksinäisyyttä? Kuinka olla onnellinen vaikka olet erilainen kuin nuo kaikki muut....
En ole lähtöisin mistään maailman rikkaimmasta perheestä, jossa tunnetusti lapset saavat kaiken haluamansa ja vielä tietysti niin että kaikki sen tietävät.
En edes pysty muistamaan kuinka useasti kadehdin niitä muita, joille äiti ja iskä osti kalleimmat ratsastusvaatteet, käytiin leireillä kun iskä makso ja ostettiin hevosia aina pikku "Iinan" toiveiden mukaan. " Käytettiin rahaa vain siksi, että heidän lapsi olisi paras. Käytettiin vielä enemmän rahaa vain siksi, että heidän lapsensa olisi koulun suosituin ja tulisi menestymään.
Minä taasen ruinasin omaa ponia vuosia, ja lopulta sain vanhan ravurin, joka oli ollut meillä varsasta asti. Minä tuolloin seitsemän vuotta olin päättänyt, että koulutan meidän 15 vuotiaasta suomenhevosesta ratsun. Päivästä toiseen käytin kaikki mahdolliset taitoni, aikani ja rahani siihen, että vielä jonain päivänä mulla on oma ratsu ja mä menen sillä kisoihin. En halunnut enää kilpailla muiden hevosilla. Ei mennyt kuin puoli vuotta ja pääsin vihdoin kilpailemaan omalla hevosellani.
En silti koskaan ollut pettynyt siihen, etten saanut kaikkea pyytämääni. Päinvastoin olin onnellinen siitä, että opin jo nuorena tekemään töitä unelmien eteen.
Koko elämäni olen ollut sellainen oman tien kulkija, joka ei niin välittänyt siitä mikä juuri nyt on in. Minulle tärkeintä olivat läheiset ja oma perhe.
Tässä kilpailuihin valmistatumisessa olen huomannut paljon samoja piirteitä itsessäni, kuin tuolloin nuorempanakin. En niin tarkkaan katso onko mulla joka päivälle eriväriset treenikuteet, käytänkö nyt samanlaista sheikkeriä jo toista päivää, huomaakohan kaikki varmasti et mä treenaan Fitness-kilpailuhin? onko mulla varmasti hiukset hyvin, näyttääkö tämä elämä ihan glitteriltä? No ei ainakaan, jos mun elämää läheltä seuraisitte. Tämä on kaukana glitteristä ja sen voi todistaa ihan kuka tahansa joka näkee mut esimerkiksi salilla treenaamassa, töissä tai kotona :D
Mulle tärkeintä on vahvuus. Haluan säilyttää vahvan mieleni, haluan tulla vieläkin vahvemmaksi, jotta voin selvitä tulevista haasteista entistä vahvempana. Taas kun olen päässyt yhden raskaan aikajakson eteenpäin, on ihanaa huomata, että selvisin siitäkin ilman mitään suurempia taka-pakkeja.
Ajatuksissani olen hyvin tasapainoinen ja mun elämäni on tarkkaan organisoitu, mutta todellisuudessa tämä meno vastaa huvipuiston karusellia.
Vaikka en kilpailuissa sijottuisi tai koskaan pääsisi yhtään mihinkään, niin kyllä mä pärjään. En mä ole lähtenyt tähän vaan siksi, että saisin mainetta ja kunniaa sekä kirkkaimman mitalin. En edes tiedä tykkäänkö koko kilpailutilanteesta, saattaa olla että rakastan eniten tätä kovaa treenaamista ja henkisesti itsensä haastamista.
-Ei se tarkoita, etten silti voisi olla joskus se kaikista onnekkain <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti