Tämä kirjoitus ei liity mitenkään fitness maailmaan vaan kirjoitan tämän tekstin, koska se koskettaa mua kovasti ja on ikävä kyllä osana arkea juuri nyt.
Tämän tekstin haluan omistaa rakkaalle pojalleni Jasperille, jotta joskus voin hänelle lukea miten hänestä oli tultava vahvempi jo elämänsä ensimmäisinä vuosina.
Kiusaaminen, kiusattavana oleminen ja kiusaamisen kohteeksi joutuminen. Kysyn itseltäni useasti vieläkin, että miksi? Miksi sellaista pahuutta on edes olemassa ja mitä kiusaajat ikinä tulevat tuosta hyötymään?
Palataan ensin minun lapsuuteeni. Tarkalleen en muista olinko 4 vai 5 vuotias tuolloin, kun tunsin sisäistä tuskaa joka aamu jolloin piti mennä päiväkotiin. En onneksi montaa vuotta joutunut olemaan päiväkodissa, kiitos siitä äidilleni.
Mä olin kiusattu. En sopinut muiden leikkeihin, mä olin maalta kotoisin, mulla ei ollut vaatteet viimesen päälle merkkivaatteita ja mua kiinnosti tuolloin ainoastaan kaikki eläimet mitä meillä oli. Koirat ja hevoset pääasiassa, kun taas yksikään "kaupunkilainen" ei tällaista hulluutta ymmärtänyt.
Aamut alkoi itkemällä, kun tiesin että äiti lähtee töihin ja mä jään taas yksin leikkimään päiväkotiin. Multa viedään lelut ja muistaakseni sain kuulla milloin mitäkin kommentteja maalaistollona olemisesta. En mä ymmärtänyt miten ihmiset voi olla noin julmia toisilleen?! En ymmärtänyt mitä pahaa siinä oli, että olin erilainen ja rakastin maalla elämistä. Oli mulla varmaan mukaviakin hetkiä, mutta pääosin en muuta muista kun tuon joka päiväisen mieltä piinaavan pahan olon. Olin kiusattu jo alle kouluikäisenä vain siksi, että olin erilainen. Maanläheinen, arka, ujo, mietteliäs ja yksinäinen. Mun silmissäni kaikki kiusaajat olivat ylimielisiä äitin ja isin lellikkejä. Saivat kaiken mitä halusivat. Ei, en ollut kateellinen siltikään. Mä tiesin aina, että jos meillä olisi ollut rahaa ja mammonaa mä olisin saanut kaiken ja musta olisi tullut tuollainen. Ylimielinen kiusaaja, joka ei arvosta kuin merkkivaatteita ja kalliita leluja. Sekä väheksyy erilaisuutta.
Noh, hyvin oon selvinnyt vaikeista ajoista huolimatta. Tässä sitä ollaan 25 vuotiaana ja paljon elämänkoulua oppineena.
Nyt se sama elämänkoulu alkaa omalla pojallani. Hän on ollut päiväkodissa jo 1,5 vuotiaasta asti ja täyttää pian 4 vuotta.
Pienestä asti Jasperilla on ollut kova oma tahto, tempperamenttinen ja fiksu poika. Luonteenlujuus on osittain varmasti perittyä, sillä tunnustan olevani itse hyvin tempperamenttinen. Pitkälle katsottuna tuo kovapäisyys on vain vahvuus hänellä elämässä. Jasper on myös äärimmäisen herkkä, niin herkkä ettei hän itsekkään sitä mielellään näytä muille.
Päiväkoti vaihtui kesän jälkeen. Alkuun meni totutellessa ja vieläkin on tottumista, mutta kuinka voisin olla huomaamatta että kaikki ei ole hyvin. Miten pahalta tuntuu viedä oma lapsi päiväkotiin ja katsoa kuinka hän jää yksin nurkkaan istumaan eikä mene leikkeihin mukaan kuten ennen. Itku on kova jo iltaisin, kun sanoo ettei tahdo mennä päiväkotiin, koska eräs poika kiusaa. Lällättelee ja tönii. Pitäisikö mun nyt ajatella, että fiksu poikani keksii nämä tarinat?! Ei, en mitenkään voisi tehdä niin, sillä tasan tarkkaan tiedän miten pahalta tuo tuntui. Kaikki lapset ovat erilaisia, mutta en ymmärrä miksi tällainen "pahuus" alkaa jo päiväkodissa. Missä se kiusaaminen opitaan?
Jasperista tiedän, että hän on hyvin vieraskorea. Sympaattinen, tunteikas ja välillä myös "pikkuvanha"❤️ Päiväkodissa tuo varmasti vetäytyy omiin oloihinsa, kun ei halua tulla kiusatuksi.
Toivoin aina, ettei oma lapseni joutuisi kokemaan mitään sellaista mitä itse olen kokenut päiväkodissa ja ala-asteellakin.
Ikävä kyllä, tämä on nyt todellista myös oman lapseni kohdalla ja aion tehdä kaikkeni, jotta kiusaaminen saadaan loppumaan. Tarkennuksena vielä, että tämän tekstin tarkoitus ei ole mitenkään moittia päiväkodin henkilökuntaa tai heidän toimintatapojansa. Kirjoitin tekstin ainoastaan käsitelläkseni näitä tunteita.
Kiusattuna olemisesta kun sattuu jäämään ikuinen muisto selkärankaan, ja se tuskin sieltä tulee koskaan häviämään.
Se on sielä aina, vaikuttaa monissa eri tilanteissa mun elämään, saa mut tekemään erilaisia päätöksiä joita tuskin olisin tehnyt ellen olisi ollut kiusattu.
Ikävä kyllä kaikki tämä kuuluu liiankin monen lapsen elämään ja antaisin mitä vain, että kiusaamiseen tulisi loppu.
Heistä kaikista varmasti kasvaa henkisesti vahvoja ihmisiä, mutta onko se sen arvoista? Se pitkään kestävä paha olo? Jokapäiväinen hylätyksi tuleminen? Henkinen väkivalta? Myös fyysinen väkivalta? Et enää usko ihmisiin, tuntuu että olisit rääkätty eläin, joka ei koskaan tule luottamaan samoihin ihmisiin.. Usko elämäänkin saattaa kadota pahimmassa tapauksessa, tuntuu ettei ketään kiinnosta ja kukaan ei auta? Onko sulla vaihtoehtoja. Vaihtoehto on selvitä. Selvitä vahvempana kuin mitä nuo kiusaajat. Koittaa olla välittämättä vaikka jokainen sana sattuu kuin puukon isku selkään. Pienikin katse saa sut pelästymään ja toivot ettet kuulisi koskaan niitä sanoja enää. Kotona olet turvassa, tiedät että sua rakastetaan ja arvostetaan. Kuuluuko sun silti tuntea päivittäin olevasi yksin ja onneton? Ei. Ei kenenkään lapsen tulisi olla onneton. Jokainen kiusaajakin joutuu joskus ajattelemaan, että mitä jos hänen lapsensa tulee joskus olemaan se kiusattu? Miten neuvot häntä.. Sanot kiusaa enemmän ja näytä sille. Se on väärä tapa. Tai olet vain välittämättä. Kyllä se joskus oppii.
On monen asian summa, tuo kiusaaminen. Toivottavasti yksikään vanhempi ei kannusta omaa lastaan kiusaamaan. Missä on ne sankarit, jotka puolustavat kiusattuja? Niitä on harvassa.
Kuralammikon pohjalla kotimatkalla moni lapsi saa selvitä yksin iskuista vasten kasvoja, itkeä itsensä uneen illasta toiseen. Kysyn vieläkin, että miksi?"
