Elämässä itsensä etsiminen ja löytäminen

Tässä on nyt pari viikkoa menty vähän rankemman kaavan mukaan.. Töitä tuli painettua paljon ja unet jäi vähiin sekä palautuminen tiukille.

Huomasin vasta muutama päivä sitten kun ruoka ei maistunut, leposyke oli todella korkea ja lihakset tuntuivat olevan ns. Jatkuvassa jännityksessä että jotain oli pielessä. Otin rauhallisesti muutaman päivän, tein kevyemmin treenit ja nukuin paljon.

On oikeasti tärkeää tuntea itsensä. Silloin tietää reagoida ajoissa, vaikka kalenteri olisi täynnä menoa ja tuntuisi että treenit on tehtävä olosta huolimatta. Tämäkin olisi voinut johtaa pidempään treenitaukoon jos en olisi ymmärtänyt höllätä hetkeksi.

On hienoa tietää mihin pystyy fyysisesti ja rajojen kokeilu on päätä huimaavaa. Itse rakastan haasteita elämässä ja tuskin ikinä voisin elää onnellisena asettamatta tavotteita tai haastamatta itseäni kerta toisensa jälkeen.

Olen kuitenkin kiitollinen ajoittain hyvin haastavasta luonteestani. Löysin jo pienenä itsestäni piirteitä, jotka saattoivat minut kasvamaan niin että tavoittelen aina jotakin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etten voisi tai osaisi olla onnellinen ja tyytyväinen jo siihen mitä minulla on.

Viimeksi eilen havahduin miettimästä sitä, että täytän pian 25 vuotta, paljon on jo nähty, koettu ja tehty mutta haluan silti lisää uusia haasteita ja etsin niitä tarkoituksella:)

Päätin, että kisojen jälkeen mahdollisesti aloitan vielä opiskelun, haluan uuden työn ja ammatin joka on kaukana nykyisestä työstäni. Se, että vain kerran täälä eletään saa mut suorastaan janoamaan miljoonia erilaisia kokemuksia, mä haluan tehdä paljon ja löytää itseni uusien haasteiden parista vielä monta kertaa!

Tämä kirjoitus kertoo minusta ja siitä että ihan oikeasti välillä on etsittävä itseään ja mietittävä tarkkaan mitkä ovat niitä juttuja jotka saa sinut itsesi onnelliseksi. Mä olen pitkään ollut miettimättä sen tarkemmin mitä tulevaisuudelta odotan ja olen elänyt päivä kerrallaan toivoen, että kipinä löytyy taas aikanaan.

Olen puskenut eteenpäin kohti kisatavoitetta ja mielestäni tähän asti kaikki on mennyt kuten pitääkin. Jännitys lisääntyy sillä kohtahan eletään jo vuotta 2014;)

Vuosi 2013 on ollut mulle hyvin opettavainen. Olen kaatunut, katunut, onnistunut, pettynyt, vajonnut ja noussut sieltä uudelleen. Olen oppinut käsittelemään tunteitani paremmin kuin koskaan ennen. Saanut tutustua mahtaviin uusiin ihmisiin ja mikä parasta löytänyt vihdoin yksilö kilpailulajin! 

Kuten varmaan jo arvaattekin että haasteita rakastava ihmistyyppi rakastaa kilpailuja ja sitä että tekee parhaansa ja saa nähdä mihin se riittää..:)

Etsin itseäni varmasti vielä vuosia, mutta tärkeintä ei ole se päämäärä vaan kuljettu matka, eikös? 

Seuraava tekstini tuleekin käsittelemään pikkuista treenitaukoani tammikuussa;)

Nyt toivotankin rauhaisaa Joulun odotusta sekä kaikille onnea ja menestystä tulevalle vuodelle!:) 

Uusi ohjelma, tuloksia ja treeniä

Sain muutama viikko sitten uuden treeniohjelman ja olin niin innoissani siitä, että tässä ohjelmassa haetaan maksimi painoja ja lihakset hermottuu entistä paremmin.

Treenaan nyt ensimmäistä viikkoa täysillä, sillä pääsin vasta viime viikolla tarkistamaan tekniikat PT:n kanssa:)

En olis uskonut, että parissa viikossa useimpien lihasryhmien kanssa painoja saa nostaa aina 10kg lisää ellei enemmänkin. Se kihelmöivä tunne, kun huomaat että oikeasti jaksat toistot loppuun asti, vaikka lisäät painoja.

Tänään kävin pitkästä aikaa Annin kanssa treenaamassa. Anni harrastaa painonnostoa ja on itse hullu treenaaja, joka paukuttaa ennätyksiä pienellä aikavälillä! Meidän treenit on molemmilla omaa luokkaansa enkä treenaa kuten painonnostajat, mutta mikä onkaan sen mahtavampaa kuin se, että joku katsoo sun tekniikat alusta loppuun ja tsemppaa sekä pistää tekemään töitä urakalla!:)

Tehtiin Annin kanssa pakkotoistoja, kun niitä ei yksin pääse koskaan tekemään. Mä niiiin tykkäsin ja tiedän, että tein todella hyvän ja rankan treenin!

Nyt maistuu taas treenit, kun muistaa treenata kaikki lihasryhmät loppuunasti mutta puhtailla tekniikoilla;)

Tässä olis 4 viikkoo aikaa treenailla täysiä ja sitten tuleekin vähän pidempi tauko treeneihin. Uskon kuitenkin, että pidempi lepo on joskus paikallaan:) Aikaa kisoihin on vielä reilu 9 kuukautta, että eiköhän sitä lihasta vielä vähän ehditä kasvattamaan;) 

Reipasta loppuviikkoa kaikille! 

Muistakaa toteuttaa unelmianne ja kulkea kohti päämäärää nauttien jokaisesta päivästä:)

Puolet elämästäni, puolikas sydämestäni

Tämä kirjoitus ei liity elämäntapaani tai treenaamiseen, mutta haluan kirjoittaa aiheesta, sillä en koskaan puhu asiasta ellei siitä joku kysy.

Kirjoitan myös siksi, että tämä joulukuu on aina vuosi toisensa jälkeen se aika jolloin muistelen ja ikävöin isääni eniten.

Siitä tulee pian jo 13 vuotta, kun vietin viimeistä Joulua isäni kanssa. Tiedättehän sen tunteen, kun menettää todella läheisen ihmisen. 

Tuolloin 13 vuotta sitten multa vietiin puolikas sydäntä. En enää ollut kokonainen, vaan puolet puuttui.

Se tyhjyyden tunne, vierineet päivät ja suuri odotus koska isä palaa.

Meni ainakin viisi vuotta siihen, kun ymmärsin ettei isä enää palaa ja kaikki yhteinen aika oli tuolloin koettu, enkä enää koskaan saisi nähdä isääni. Hän oli poissa ikuisesti.

Kysyin itseltäni useasti miksi? Miksi minulta otettiin pois jotain niin tärkeää ja miksi en saanut olla se joku muu onnekas jolla oli sekä isä että äiti..?

Tuijotin valokuvia päivästä toiseen ja yritin muistaa miltä isäni ääni kuulosti. Olin riekaleina ja toivoin aina että vielä olisi aikaa. Halusin niin vielä kerran nähdä hänet, että olin musertua ikävään!

Vuosien saatossa opin sietämään ikävää, koskaan en unohtanut, mutta ymmärsin että isäni olisi varmasti halunnut nähdä minut onnellisena ja tiedän että hän olisi halunnut minun kasvavan vahvaksi, jotta selviäisin elämän tuomista haasteista.

Tässä mä olen 24 vuotiaana ja muistelen vieläkin elämäni rankinta aikaa. Vielä neljä vuotta sitten luulin ettei sydämeni tulisi enää koskaan olemaan kokonainen. Kaikki te jotka olette menettäneet jonkun rakkaan, tiedätte ettei hänen paikkaansa pysty kukaan tai mikään korvaamaan. Olin kuitenkin väärässä, sillä hetkellä kun poikani syntyi, musta tuntui, että olen saanut puolet elämästäni takaisin. Sydämeni oli jälleen kokonainen. 

Pelko siitä, että jonain päivänä minulta puuttuu taas puolet, saa mut rakastamaan jokaista hetkeä ja nauttimaan siitä mitä minulla nyt on.

Oma isäni opetti mulle paljon ja olen onnekas, kun sain tämän vahvan luonteen ja muistutan isääni periksiantamattomuudessa sekä pienenä taistelijana:) Aika kultaa muistot, mutta ikävä on läsnä päivästä toiseen ja vuodesta seuraavaan. 

Ja äiti, olet mun toinen puolet elämästäni enkä ikinä olisi voinut saada parempaa.

Toivonkin, että saan pitää nämä molemmat puolikkaat ikuisuuden eikä mun tarvitsisi enää menettää puolikasta sydämestäni.

Olen onnellinen, että saan olla taas kokonainen ja arvostan jokaista hetkeä kanssanne, enemmän kuin mitään muuta tässä elämässä<3

Arvostelijoita, arvosteluja ja arvosteltava

Otsikko on hämärä, aivan kuten mun viime viikkokin. Törmäsin ensimmäistä kertaa siihen, että kuviani katsoneet ihmiset innostuivat huolella arvostelemaan kuntoani ja kertoivat valmennukseen liittyviä asioita aivan kuten tietäisivät tästä kaiken.

Liian laiha, luut näkyy, lihakset ovat heidän mielestään myös luita ja ruokavalioni ( mistä eivät tiedä mitään) on kuulemma kaikkea muuta kuin sitä mitä tarvitaan lihasten kasvattamiseen. Sinänsä kommentointi kunnostani häiritsi ensimmäiset 10 minuuttia kun niitä luin, tiedän kyllä että näitä arvostelijoita on aina ja kritiikkiä saa kuulla milloin mistäkin. Itse en lähtisi huutelemaan asioista joista en tiedä yhtään mitään.

Olen jo aiemmin ihmetellyt miten useasti muutamia kymmeniä kiloja pudottaneet ovat loistavia ja mahtavia  taistelijoita, kun taas kisakuntoon treenaavat ovat luisia, epänaisellisia rumiluksia jotka saavat kaiken tuloksen liian helposti eivätkä tee töitä sen eteen. Tämä oli kärjistetty esimerkki ja itse edelleenkin nostan hattua painon pudottajille mutta onko arvostetumpaa syödä itsensä ylipainoiseksi ja laihduttaa kun treenata kurinalaisesti päivästä toiseen saavuttaakseen tavoitteensa? 

Kaikilla meillä on oikeus tehdä kropastamme juuri sellainen kun itse haluamme. Tiedän, että rasvaa on tällä hetkellä melkoisen vähän, mutta voin loistavasti. Miksi siis tuhlaisin aikaani murehtimalla kylkiluiden näkymistä tai liian miehekästä hauistani?;) 

Mä nyt olen aina ollut herkkä ihminen ja otan helposti itseeni vaikka tietäisin ettei sillä ole merkitystä, ja pitäisi vaan unohtaa kaikki kuulemansa kritiikki. Silti viime viikko oli turhauttava, kun useana eri päivänä havahduin miettimään kommentteja. Paha olo vaan pakkautui vaikka yritin ajatella järkevästi, näillä hormooni heittelyillä järki on useasti kaukana todellisuudesta😃

 

Toisaalta ihmiset vaan on myös kateellisia, mutta en todellakaan osaa ajatella, että joku voisi olla mulle kateellinen. Jos kovasti harmittaa oma pullan syönti, niin kannustan kyllä ottamaan itseänsä niskasta kiinni ja siistimään ruokavalion. Alkakaa itse treenaan jos haluatte tehdä muutoksen omalle kropallenne!:D

Noh, näitä asioita mietin, pyörittelin päässäni, unohdin hetkeksi ja kysyin myös valmentajaltani siitä kun olen melko pieni jo nyt. Vastaus olikin positiivisempi kuin olisin ikinä uskonut:) Mun ei todennäköisesti tarvii kauaa dietata ja näin pitäisi pystyä säilyttämään hankitut lihakset myös kisoissa;)

Onhan elämässä paljon muutakin murehdittavaa, kuin toisten arvostelu. Joskus itse arvostelijan kannattaisi miettiä mitä olisi olla arvosteltavana? Mitä jos joku löytäisikin arvostelijan kropasta jotakin sanottavaa? Eikö me ollakkaan täydellisiä. Ollaan. Kaikki eivät vain pidä samoista asioista.;)

-Dream big-

Mun oma mini-valmentaja<3

Olen useasti miettinyt miten kolme vuotias poikani ymmärtää fitness-mammansa touhusta niin paljon. Paljolla tarkoitan sitä, että en olisi uskonut lapsen pistävän merkille sitä, että jotkut asiat ovat muuttuneen lähi kuukausina.

Pari kuukautta uuden ruokavalion jälkeen Jasper tarkkaili mielenkiinnolla mitä syön ja halusi aina maistaa "äidin ruokaa" koska se poikkesi oman lautasen sisällöstä. Yhtäkkiä meidän kolmevuotiaan herkkuruokaa olikin raejuusto:) Silloin kun meidän perheessä on nannapäivä niin tuo pikkuinen veijari kertoo kyllä aina, "ei äiti saa näitä syödä". Tämä on tietysti mieluista sanoa sillä hän ymmärtää että herkkuja jää enemmän itselleen.

On paljon lausahduksia, jotka kertovat siitä, että pieni miehen alku on huomannut fitnekseen liittyvät rutiinini kuten:

- Jos äiti ei oo töissä, se on kuntosalilla

- Äiti, joko sä joit sen roteiinijuoman?

- Äiti, missä sun roteiinijuoma on?

- Mitä sä teet, jos sulla ei ole eväitä sielä rasiassa? Ootko sä sitten ilman ruokaa koko päivän? 

- mitä sä teet sielä kuntosalilla?

- Sitten, kun musta tulee nainen niin voin juoda roteiinijuomaa:D

Mikä onkaan sen ihanampaa kun kuunnella oman poikansa oivalluksia tähän treenaamiseen liittyen..

Jasper myös "uhkasi" viedä mut korvasta ravintolaan syömään kaikkia erivärisiä roteiinipatukoita koko päiväksi,jos en olisi juossut koko matkaa kauppaan<3:)

Jonain päivinä kotona harjoitellaan mitä pitää huutaa, kun äiti menee kisoihin. Se pienen pieni ääni tois varmasti tsemppiä enemmän kuin mikään jos sen kuulisi lavalla ollessaan. 

Tavaksi on tullut myös se, että joka aamu kun mennään tarhaan niin mun pitää kantaa Jasper sylissä parkkipaikalta sisälle tämän hokiessa:"Hyvä äiti! Jaksaa, jaksaa!:)"

Tämä oli hieman erilainen teksti, mutta mun mielestä on hassua ja samalla ihanaa huomata miten noinkin pieni ymmärtää niiin paljon kaikkea mitä et itse osaisi edes ajatella.

Olenkin kutsunut poikaani varsinaiseksi minivalmentajaksi, sillä hän on yksi suurin tsempparini joka myös valvoo että syön jokaisen murusen lautaseltani silloin kun ruokailemme yhdessä<3 Hänen luonteensa on aivan kuin omani. Mahdotonta periksiantamattomuutta, omistautumista sekä mieletön temperamentti, niistä on tulevaisuudessa hyötyä enemmän kuin haittaa..:)

Vaikeina päivinä ei tarvita kuin pieni hymy lapselta ja tuntuu että maailma on taas pelastettu. 

Mikään ei korvaa menetettyä yhteistä aikaa mutta yritän parhaani tehdä siitä pienestäkin yhteisestä ajasta kultaista:)

Tiedättehän, jonain päivänä lapsi on oikeasti se, joka pitää sinusta huolen.

Tulee vielä aika jolloin tuo pieni ihme ei enää ole riippuvainen siitä jatkuvasta läheisyydestä. Äidin rakkaus on vahvempaa kuin kallio, haluan elää hetkessä nauttien jokaisesta minuutista, jokaisesta tunnista sekä jokaisesta päivästä mitä saan viettää ihmeeni kanssa<3 

Tämä kirjoitus on omistettu elämäni ihmeelle eli Jasperille<3 

Reipasta loppuviikkoa kaikille! Muistakaa pitää ihmeistänne kiinni:)